Majakka, joka vei palan sydäntä

"Even though I travel away, my heart will stay in Lyngstuva" - teksti tuntemattoman matkaajan huonetaulusta

Harvoin mikään ihmisen tekemän ja luonnon muokkaaman yhdistelmä sykähdyttää niin kovaa, kun se teki saavuttaessamme ilta-auringossa kylpevän Lyngstuvan.

Olin reissussa lasten, koiran ja ystävän kanssa. Lasten takia olimme valinneet kohteita, jotka olisivat riittävän helposti saavutettavissa. Lyngstuvan reitti on lyhyt ja helppo, viimeistä paria sataa metriä lukuunottamatta. Mutta varovasti kun kivikossa jalkansa asetteli, pääsimme painavien rinkkojen kanssa perille. Onneksi olimme olleet viisaita reissua suunnitellessa ja varanneet tänne heti kahden yön leiriytymisen.

Seuraavana päivänä laitoimme tuvassa aamupalaa ja lähdimme sitten lounastarpeiden kanssa tutkimaan ympäristöä. Paikalle oli joskus haaksirikkoutunut mahdollisesti kalastajalaiva ja romua oli rannassa reilusti. Herkkä ja mielikuvitukseltaan vilkas nuorempi lapseni itki vuolaasti merimiesten kohtaloa. Koska parempaa tietoa ei ollut, sovimme että kaikki selvisivät säikähdyksellä.

Säikähdyksellä selvisimme mekin, kun laivan rungon takaa kipaisi karkuun kaksi poroa. En edes tiennyt, että poroja elää tuollakin. Vielä suurempi oli hämmästys, kun tajusimme kallioiden ohuen kasvipeitteen olevan keltaisenaan lakkoja. Suollahan niiden pitäisi kasvaa? En myöskään ollut ymmärtänyt, miten runsas ja monipuolinen luonto on kesällä myös karuimmassa pohjolassa. Ei sellaista kivikkoa ollutkaan, joka ei jollain tavalla olisi kukkinut.

Lyngstuvalla kävi runsaasti päiväretkeilijöitä. Menimme viettämään biitsipäivää pohjoiseen tapaan siksi aikaa, kun porukkaa oli paljon liikenteessä. Kallion suojassa oli todella lämmin, vaikka tuuli oli voimakas. Olisin ehdottomasti halunnut uida jäämeressä, mutta kova tuuli, rautaromu ja pääkallon kokoinen rantakivikko oli turhan riskialtis yhdistelmä. Tyydyin kahlaamaan veteen ja pesemään edes hiukset suolavedellä.

Toisena yönä olimme ainoat yöpyjät. Millään ei olisi malttanut mennä nukkumaan, vaikka molemmissa teltoissa jo tuhistiin, toisessa tytöt ja toisessa koira. Vihoviimeisetkin auringonsäteet halusi taltioida sydämeen ja nauttia siitä tunteesta, että ihminen on todella mitätön otus täällä maailman laidalla.

Aamu valkeni kirkkaana, kylmänä ja haikeana. Nuorempi lapsista itki, eikä se ollut kaukana minullakaan. Merikotkat liitelivät yli ja koko maailma tuntui kuiskivan, jääkää vaan. Ehkä olenkin ollut majakanvartija entisessä elämässä, mene ja tiedä? Palanen minua jäi tuolle niemenkärjelle tällä reissulla viimeistään.