Koronan muotoisen pilven alla
Olin ajatellut, etten halua kirjoittaa koronasta mitään. Aihe ahdistaa, pelottaa ja stressaa jo aivan riittävästi. Epidemia vaikuttaa kuitenkin niin uskomattoman arkisiin asioihin, ettei siltä oikein voi välttyä.
Ensinnäkin olen onnellinen, että harrastan melontaa, enkä esimerkiksi jotain joukkuelajia. Liikkuminen on itselleni erittäin tärkeää sekä fyysisen, että henkisen hyvinvoinnin kannalta. Stressinsietokykyni on suoraan verrannollinen siihen, onko liikuntaa ehtinyt ja pystynyt harrastamaan riittävästi ja sitä on todella viime aikoina tarvittu töiden ja etäkoulun yhteensovittelussa.
Melonta itsessään on epidemian aikaan oikein hyvä laji. Yksinmelonta olisi tartuntoja ajatellen paras vaihtoehto, mutta kylmän veden aikaan muut riskit eivät puolla tätä vaihtoehtoa. Pienellä ajatustyöllä minimoimme tartuntariskit ja lähdimme päiväretkelle.
Normaalisti liikumme melontakohteisiin kimppakyydillä. Nyt arvioimme suurimman riskin olevan autoilussa ja ajoimme rantaan omilla autoilla. Vain omiin varusteisiin saa koskea ja kajakit nostettiin kyytiin ja pois hanskat kädessä. Turvaväli on helppo pitää viisimetristen kajakkien kanssa. Musta pilvi leijui alitajunnassa valmisteluja tehtäessä. Ei harrastamisen kuuluisi tuntua tältä. Eikä miljoonien ja miljoonien ihmisten elämän.
Niin kuin aina, vesille päästyä pää tyhjeni. Ajantaju katosi, matkan pituus menetti merkityksen. Oli vain vesi, lempeä tuuli, keväinen aurinko ja kevyttä juttelua aiheesta ja sen vierestä. Järvelle jäi hetkeksi työpaineet, kiire, ahdistus ja hetki hetkeltä pahemmin kalvava läheisten ikävä. Tärkeä taito sekin, saada pää hetkeksi lepäämään.
Jotain normaalia oli tälläkin retkellä kuitenkin oli. Evästauko. Ja se, että jos jossain vaiheessa retkeä sataa, niin se on tauolla, juuri kun olet hetkeksi riisunut kuivapuvun ja pukeutunut mukavasti untuvatakkiin.
Kevään ensimmäinen päiväretki oli reilut 21 kilometriä todella tarpeellista pään tuuletusta. Seuraavaa retkeä on vallitsevissa olosuhteissa hankala suunnitella, mutta mennään päivä kerrallaan. Pysytään terveinä, vedet kyllä pysyvät paikoillaan.
Ensinnäkin olen onnellinen, että harrastan melontaa, enkä esimerkiksi jotain joukkuelajia. Liikkuminen on itselleni erittäin tärkeää sekä fyysisen, että henkisen hyvinvoinnin kannalta. Stressinsietokykyni on suoraan verrannollinen siihen, onko liikuntaa ehtinyt ja pystynyt harrastamaan riittävästi ja sitä on todella viime aikoina tarvittu töiden ja etäkoulun yhteensovittelussa.
Melonta itsessään on epidemian aikaan oikein hyvä laji. Yksinmelonta olisi tartuntoja ajatellen paras vaihtoehto, mutta kylmän veden aikaan muut riskit eivät puolla tätä vaihtoehtoa. Pienellä ajatustyöllä minimoimme tartuntariskit ja lähdimme päiväretkelle.
Normaalisti liikumme melontakohteisiin kimppakyydillä. Nyt arvioimme suurimman riskin olevan autoilussa ja ajoimme rantaan omilla autoilla. Vain omiin varusteisiin saa koskea ja kajakit nostettiin kyytiin ja pois hanskat kädessä. Turvaväli on helppo pitää viisimetristen kajakkien kanssa. Musta pilvi leijui alitajunnassa valmisteluja tehtäessä. Ei harrastamisen kuuluisi tuntua tältä. Eikä miljoonien ja miljoonien ihmisten elämän.
Niin kuin aina, vesille päästyä pää tyhjeni. Ajantaju katosi, matkan pituus menetti merkityksen. Oli vain vesi, lempeä tuuli, keväinen aurinko ja kevyttä juttelua aiheesta ja sen vierestä. Järvelle jäi hetkeksi työpaineet, kiire, ahdistus ja hetki hetkeltä pahemmin kalvava läheisten ikävä. Tärkeä taito sekin, saada pää hetkeksi lepäämään.
Jotain normaalia oli tälläkin retkellä kuitenkin oli. Evästauko. Ja se, että jos jossain vaiheessa retkeä sataa, niin se on tauolla, juuri kun olet hetkeksi riisunut kuivapuvun ja pukeutunut mukavasti untuvatakkiin.
Kevään ensimmäinen päiväretki oli reilut 21 kilometriä todella tarpeellista pään tuuletusta. Seuraavaa retkeä on vallitsevissa olosuhteissa hankala suunnitella, mutta mennään päivä kerrallaan. Pysytään terveinä, vedet kyllä pysyvät paikoillaan.
Kommentit
Lähetä kommentti