Sadan kilometrin tuulitunneli

Rennosti vietetyn alkuloman jälkeen pääsimme Minnan kanssa toteuttamaan hokemaamme ajalta, kun vesien sulamista vielä odotettiin. Kesällä melotaan niin, että kädet irtoavat.

Tuuliennusteiden vuoksi vaihdoimme Saaristomeren ihailun Saimaalle ja vinkkihuhuilun jälkeen kohteeksi valikoitui Sääminginsalon kierto. Laskimme sen olevan reittivalinnoista riippuen noin 175-190km pitkä, joten se mahtui juuri 5 päivän reissumme, jos kaikki menisi hyvin.

Edellisen reissun ja tämän reissun väliin jäi ainoastaan kaksi kotipäivää, joten reissun valmistelut olivat melko pikaiset. Pakkaaminen meni liukuhihnalta suoraan edellisestä reissusta ja retkiruuaksi kelpuutettiin poikkeuksellisesti myös valmiita aterioita. Kartat tulostin viimeisenä iltana ja matkalla merkattiin karttoihin mahdolliset yöpymispaikat ja Minna teippasi kartat vedenpitäviin taskuihin. Ihme kyllä mitään ei puuttunut.

Sääennusteet lupasivat reissun alkuun parempaa keliä ja lopuksi epävakaisempaa. Tästä syystä alkureissuun budjetoitiin mahdollisimman paljon kilometrejä, niin voisimme loppureissusta meloa vesisateen sattuessa lyhyempää päivää. Lähdimme vesille Savonlinnasta lauantaina iltapäivällä. Alkumatka sujui mukavaa tahtia vastatuulesta huolimatta ja maltoimme pitää nopean puskatauon noin 20 kilometrin kohdalla. Edes kajakkeja ei viitsitty nostaa kiviseen rantaan, vaan söimme välipalaa polvia myöten vedessä seisten. Samalla metodilla korjailimme hetken päästä Minnan kajakin jumittunutta säätöevää. 

Yöpymiseen olimme suunnitelleet joko Linnansaaren Louhisaarta, tai Enonvedellä Reposaarta. Emme malttaneet pysähtyä Louhisaareen, vaan jatkoimme Haponlahden kanavan kautta kohti Reposaarta. Juuri ennen kanavaa tuuli alkoi iltaa kohden kääntymään ja taas tuuli vasten kasvoja. Onneksi tässä vaiheessa pääsimme hetkeksi suojaisalle reitille ja saavutimme Reposaaren kymmenen jälkeen illalla reilun 43 lähes yhdellä istumalla melotun kilometrin jälkeen. 

Reposaari on karun kaunis paikka ja saimme olla siellä yön omassa rauhassamme. Ranta oli terävää kivikkoa, joten jonkinlainen kajakkilaituri olisi mahtava lisäys rantaan. Jäimme myös kaipaamaan uintitikkaita laituriin, uimaan meneminen kivikkoisessa rannassa oli päivän vaarallisin osuus. Päivän taukojen laiminlyöminen tuntui illalla pienenä heikotuksena. Lisäksi muutama syliin tullut aalto oli päässyt kastelemaan minut sillä seurauksella, että aukkopeitteen reuna oli hangannut selkääni ruoskan iskua muistuttavat jäljet. Pienellä jännityksellä menimme unille ja kuuntelimme voimistuvaa itätuulta. 

Aamulla heräilimme kuitenkin aika hyvin palautuneina ja selkäkin oli kokenut ihmeparantumisen. Suht ripeän aamun jälkeen lähdimme urheasti vastatuuleen. Puuskainen tuuli ei tehnyt matkasta helppoa, eikä varsinkaan nopeaa. Yritimme hieman helpottaa matkaa melomalla pieneltä saarelta toiselle, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Enonvesi on melkoinen tuulitunneli, kun sopivasta suunnasta pääsee tuulemaan. Taukopaikkoja ei myöskään matkan varrelle juuri osunut. Enonvesi muistutti mielestämme äreää vanhaa miestä, saaretkin olivat kuin harvatukkaisia harmaantuneita päälakia. Emme oikein tunteneet, että Enonvesi olisi toivottanut meitä tervetulleeksi.

Hanhivirran lossin jälkeen pääsimme Pyyvedelle ja valuimme Hirvisaaren rantaan välipala tauolle. Tästä pääsimme jatkamaan jonkin aikaa hyvin suojaisilla vesillä. Meloimme seuraavaksi Hirviniemeen myöhäiselle lounaalle. Olo oli todella väsynyt vastatuulessa tempomisen jäljiltä ja mietimme, kuinkahan pitkälle jaksaisimme. Lounas kuitenkin piristi kovasti ja uusin voimin jatkoimme matkaa Paasselälle. Tässä kohtaa käänsimme kurssia ja tuuli puski vesimassat kylkeen koko Paasselän matkalta. Onneksi tuulenpuuskat olivat jo hyvin rauhoittuneet ja vaikka aalto oli melko suurta, oli se mukavan lempeää. Paasselkä oli kaunis näky ilta-auringossa. Meidän teki kovasti mieli jatkaa vielä matkaa, mutta Pistalanharjun täysin autio, upea hiekkaranta kutsui meidät uimaan ja leiriä pystyttämään. 

Nukuin yön liiankin hyvin ja aamulla niska oli niin jumissa, että orastava päänsärky meinasi pilata lähtöaikeet. Pahin terä onneksi taittui Buranalla, mutta täysin sitä ei pois saanut. Aamun ensimmäinen etappi oli Raikuun kanava. Aivan ihastuttava paikka, jonka paikalliset asukkaat ovat kaivaneet 1750 luvulla ja talvi- ja jatkosodan välisenä aikana kanavan reunaan on rakennettu Salpalinja. Yritimme kuvitella molempien rakennustöiden olosuhteita, mutta auringon paistaessa ja lumpeenkukkien kukkiessa oli kovin vaikea ajatella mitään synkkää. Paikka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa ja sen voi tehdä myös maitse. 

Pian Raikuun kanavan jälkeen pidimme lounastauon Kaunisniemen veneenlaskupaikalla ja valmistauduimme jälleen siirtymään vastatuuleen. Tällä kertaa tuuli kaakosta ja se puski Puruveden aallot keulaan. Puruvedelle päätimme ottaa mahdollisimman suoran linjan seuraavaan taukopaikkaa Hevossaloon ja meloimme sinne selän yli suoraan. Aallokko oli melko suurta ja puuska kovaa, mutta ei mitään sellaista, josta emme olisi selvinneet. Hevossalossa katselimme seuraavaa selkää ja totesimme, että pidämme pohdintatauon ja tutkimme sekä sääennusteita, että karttaa. Tuuliennusteet lupasivat tuulen yltyvän ja sateiden saapuvan. Ennusteen mukaan tuulen piti rauhoittua seuraavaan iltaan mennessä, joten päätimme jatkaa matkaa vielä jonkun matkaa saarelta saarelle meloen mahdollisimman suojaisaa reittiä ja leirityä sen jälkeen parempaa keliä odottamaan. 

Heti ensimmäisellä pätkällä eteeni ajelehti veneen moottorin pilkkoma verkonkappale, joka tietenkin takertui evään kiinni. Sain sen onneksi irtoamaan evää rivakasti ylös alas heiluttelemalla, mutta hiljaa mielessäni kiittelin, että olimme molemmat varustautuneet puukoin. 

Saarelta saarelle jatkoimme matkaa vielä kymmenisen kilometriä, kunnes yltyvä päänsärky teki omasta suorittamisestani niin epävarmaa, että päätimme leiriytyä jokamiehen oikeuksin pusikkoon lähelle Kerimäkeä. Pistimme leirin pystyyn mahdollisimman suojaisaan paikkaan ja laskimme, että ehtisimme hyvin meloa loput matkasta, vaikka pääsisimme liikkeelle vasta lähempänä seuraavaa iltaa. Illan aikana oli luvattu tuulen hiipuvan ja pääsisimme siinä välissä melomaan suojaisille vesille Pihlajaveden puolelle. 

Ruokaa laittaessa päätin kuitenkin vielä vilkaista tuuliennusteet, jotka olivat kauhuksemme muuttuneet myrskylukemiin. Ilmatieteenlaitos oli asettanut tuulivaroituksen maa-alueille korkeimmalle mahdolliselle, punaiselle tasolle. Tuleva puhuri oli nimetty Päivöksi. Hetken epäuskon jälkeen teimme nopean päätöksen evakuoida itsemme Kerimäelle. Nappasin särkylääkettä ja pakkasimme leirin ennätysvauhtia kyytiin. Jatkoimme melomista juuri ennen puolta yötä. Tuuli oli jo navakkaa, mutta aallonkorkeus sellainen, että pääsisimme rantaan kyllä. Sytytimme valot ja lähdimme vesille. Ensin sivutuulessa kaislikkoa pitkin Hytermänselälle ja siitä vastatuuleen venerantaan. Aallot kastelivat pärskyessään hiuksiin saakka, mutta pääsimme turvallisesti perille puoli kahdelta yöllä. Nyt oli aikaa nukkua hetki ennen varsinaista myrskyä, joten pystytimme suojaisaan paikkaan yhden teltan ja kömmimme sinne odottamaan aamua.

Aamun koittaessa soitimme itsellemme taksikyydin ja haimme sitten autolla kajakit kyytiin. Taksin ikkunasta katselimme harmaana kuohuvaa Puruvettä ja kiittelimme itseämme viime hetken poistumisesta. Myöhemmin katsoimme lähimmän havaintopisteen tuulihavainnot, jotka olivat jatkuvaa tuulta 15,9 m/sek ja puuskassa 21,3 m/sek. Myrsky kaatoi myös metsää runsaasti, joten teltta olisi kyllä ollut viimeinen paikka, jossa olisin halunnut Päivön kohdata. Paluumatkalla saimme itsekin kokea tuulen raivon, kun Päivö yritti viedä kajakit auton katolta aivan väkisin. 

Ei ole todellakaan häpeä keskeyttää retkeä, jos olosuhteet tai mikä tahansa muu syy turvallisuutta vaarantaa. Mekin olisimme voineet tehdä päätöksen jo aikaisemmin, mutta ennustuksien perusteella olimme siinä uskossa, että voimme odottaa tuulen laantumista. Jatkossa tulee varmasti vielä tarkemmin seurattua reissun aikana ennustuksia, jotka voivat  muuttua erittäin nopeasti.

Äärettömän kiitollinen olen myös melontaseurasta, jonka kanssa on harjoiteltu paljon esimerkiksi juuri aallokossa etenemistä siten, ettei kaveria jätetä. 

Ehdimme meloa Sääminginsalon kiertoa 126 kilometriä. Näkemättä jäivät kohokohdiksi ajatellut Punkaharju ja Pihlajavesi. Kädetkään eivät yrityksestä huolimatta irronneet, joten luultavasti otamme tästä ensi kesänä revanssin, mutta jos yhtään saa toivoa, ilman myrskyjä!